Iltapäivällä ajoin töistä hakemaan mummiani meille viikonlopuksi kyläilemään. Mummini täyttää kesällä 89-vuotta ja hänellä diagnisoitiin viime kesänä Altzheimerin tauti. Vielä kesällä hän tuli asunnossaan yksin toimeen, mutta syksystä alkoi romahdusmainen muistin heikkeneminen. Ensin selvittiin pari kolme kuukautta kotisairaanhoidon avulla, sitten oli vuorossa sairaalan vuodeosasto, josta tammikuussa tuli siirto Koskelan dementiaosastolle. Eilen tuli hyviä uutisia, ensi viikolla vapautuu vanhainkotipaikka, joka toivottavasti on huomattavasti viihtyisämpi kuin Koskela.

***

Alzheimerin tauti on sairaus, jota ei ymmärrä, ennen kuin sen omassa lähipiirissään kokee itse. Sairastunut voi pitkään salata sairautensa ja usein hän tuleekin tutussa ympäristössä hyvin toimeen. Pikkuhiljaa alkaa tarinat muuttua hieman omituisiksi: "Siivooja on varastanut kynsiviilani ja piilottanut sen siivouskaappiin". Itse alat miettiä, että aikuinen, vuosia mummillani siivonnut ihminen tuskin työkiireidensä keskellä edes viitsii jemmailla kynsiviiloja siivouskaappiin.

Jossain vaiheessa lähipiiri ymmärtää, että kyse ei ole vain huonosta muistista ja arjen kömmähdyksistä, vaan vakavasta asiasta.

Kun syksyllä mummini muisti alkoi romahdusmaisesti huonontua, joka viikonloppu kun hain hänet meille kylään, pelkäsin, miten paljon romahdusta oli tapahtunut edellisestä vierailusta. Huolestuin tosissani, kun hän ei enää muistanut, mistä laitettiin yläkerran valot päälle, vaikka oli asunut asunnossa 40 vuotta. Yhtenä viikonloppuna huomasin, että yläkerran aulan lamppu oli palanut, eikä kukaan ollut huomannut sitä. Mummini oli seikkaillut viikon päivät pimeässä yläkerrassa, missä oli makuuhuoneiden lisäksi asunnon ainoa vessa.

En edes tiedä, montako kertaa yhdessä tutkimme käsilaukun sisällön ja etsimme sieltä silmälasit. Uudestaan ja uudestaan. Mummini ei tunnistanut laukussa olevaa silmälasikoteloa eikä siten löytänyt sitä itse.

Kotisairaanhoito alkoi lupaavasti, mutta mummiani loukkasi syvästi, kun vieraat ihmiset tulivat hänen kotiinsa kyselemättä ja olivat reippaan tuttavallisia. Itsekään en kyllä aina ymmärtänyt, miksi esim. muuan hoitaja kutsui häntä mammaksi. Mummini ihmetteli usein, kuka on tuo nainen ja miksi tämä luulee mummiani mammakseen. Mummillani oli lääkepiiloja  (kotisairaanhoitajat olivat nuoria tytönhupakoita, eivätkä osanneet antaa lääkkeitä oikein, joten mummini napsi lääkkeitä omin päin omista jemmoistaan) ja kun ne poistettiin, yhteenotto oli väistämätön. Kotisairaanhoito irtisanoutui vastuustaan ja soitti minulle töihin. "Viettekö hänet itse sairaalaan vai tilaammeko ambulanssin". Minä lähdin hakemaan mummiani.

Sairaala oli helpotus ainakin minulle. Mummilla oli virtsatietulehdus ja kun hän pääsi valvottuun ympäristöön, hänen kuntonsa koheni silmissä. Olin jo niin monena viikonloppuna jättänyt hänet itkemään, kun jouduin viemään hänet takaisin kotiinsa sunnuntai-iltaisin ja potenut niin huonoa omaatuntoa, kun hän rukoili, etten jättäisi häntä yksin. Sairaalassa perusturvallisuus palasi ja hänen oli helpompi hyväksyä hoitajien "komentelu" kuin kotonaan.

Sitten mummini alkoi suunnittelemaan karkaamista "vankilasta" ja ihmetteli kovasti, kun hoitajat aina hänen lähestyessään ulko-ovea kysyivät: "Mihinkäs sinä Mirkku olet menossa?". Mutta ilmeisesti mummini kruisaili rollaattorillaan (jota hän suostui ensimmäisen kerran elämässään käyttämään sairaalassa) yhden kerran liian paljon ulko-ovea kohti.

Lähtö tuli ambulanssikyydillä Koskelan suljetulle dementiaosastolle, jossa ovessa lukee: "Vierailijat, älkää päästäkö asukkaita karkuun". Kun menin ambulanssin perässä työpaikaltani Koskelaan, niin ensikokemus oli tyrmäävä. Hoitaja antoi minulle esitteen, jossa kuvailtiin paikkaa kodinomaiseksi ja viihtyisäksi. Mummini kysyi minulta, miksi hänet oli tuotu hullujen huoneelle?

Laskin ruokahuoneessa, että dementoituneita vanhuksia oli noin parikymmentä ja meno sen mukainen. Nostan hattua hoitajille, mutta itse en kuvailisi paikkaa kodinomaiseksi. En tiedä kenen koti on Koskelan dementiaosaston kaltainen, mutta huh huh, jos jonkun koti on sellainen.

Koko show on laittanut minut miettimään ihmisarvoa ja omaa kohtaloani, jos vanhaksi elän. Sanotaan nyt vaikka näin, vanhaksi eläminen vaatii melkoisesti sitkeyttä. Tänään mummini oli neuvonut eksyneen miehen vessaan ja neuvonut häntä tiukasti, että housut on muistettava ottaa pois, ennenkuin istahtaa pytylle. Usein vessasta on tullut ulos vanhuksia, joilta on housut kuitenkin unohtuneet vetää takaisin ylös. Hoitajat sitten juoksevat niitä nostelemassa.

Mummillani on kaksi poikaa, joista toinen asuu samassa rivitalossa kuin hän ja auttoi päivittäin arkiaskareissa. Toinen pojista, isäni, käy kerran viikossa ja hoitaa raha-asiat, kampaamot, lääkärit ja muut juoksevat asiat. Mummillani kävi yksityinen siivooja ja liinapyykin hän pesetti pesulassa. Mummi oli ja on meillä usein viikonloppuisin kyläilemässä.

Mutta miten ihmeessä pärjäävät yksinäiset vanhukset, joilla ei ole sukulaisia? Miten ihmeessä ihminen, joka ei enää oikeasti pärjää itse, voi pärjätä menettämättä ihmisarvoaan ja itsemääräämisoikeuttaan?