Katsellessani luomustani sormet vesiväreistä tummina en voinut olla ajattelematta, kuinka kuvaamataidonopettaja lähes kymmenen vuotta sitten hapuili sanoja yrittäessään löytää työstäni jotain positiivista sanottavaa.
 
Kaikki alkoi siitä, kun lupasin toteuttaa avopuolisoni toiveen. Varauduin henkisesti antamaan kokovartalohieronnan, kokkaamaan illallista tai kirjoittamaan jonkin runon häntä piristämään.
 
- Haluan, että piirrät Akusta muotokuvan.
 
Katseeni siirtyi suoraan isovillakoiraamme, joka katseli meitä suu auki ja kieli suusta roikkuen. Avopuolisoni täytyi nähdä tunteiden kirjo joka käväisi kasvoillani, sillä hän muistutti minua ystävällisesti kuinka lupasin tehdä mitä vain hän keksi pyytää. Mutta että muotokuva Akusta? Avopuolisoni alkoi neuvomaan minua innostuneena, kertoen että yleinen virhe on käyttää pelkkää mustaa väriä, vaikka "Akussa on selvästi havaittavissa suuri tummien värien kirjo". Vai niin, ajattelin. Akun ja minun tuijottaessa toisiamme hiljaisuuden vallitessa mietin, kuinka tikku-ukkojen piirtäminen olisi minulle sopivan kokoinen haaste. Kun lopulta siirsin katseeni puolisooni, yritin kuvitella hänen ilmettään kun näyttäisin hänelle kostean piirrustuspaperin jossa olisi musta möykky keskellä.
 
Seuraavana päivänä avopuolisoni oli koulussa, joten päätin tarmokkaasti aloittaa projektini, joka saisi varmaan Picasson työt näyttämään inhorealistisilta. Asetin vesivärit keittiön pöydälle, levitin sanomalehden alustaksi ja asettelin paperin keskelle sanomalehteä. Noudatin avopuolisoni ohjetta siitä, että tausta kannattaa maalata ensiksi, jotta maalauksesta tulisi tasaisen näköinen. Päätin spontaanisti tehdä taustasta vaaleansinisen. Sivellinen tuntui vieraalta kädessäni, sillä olin viimeksi pitänyt sellaista kädessäni vuosia sitten. Taustasta tuli kuitenkin kelvollinen, ja sen kuivumista odotellessani kutsuin Akun luokseni.
 
- No niin, Aku. Näytä minulle kuinka poseerataan.
 
Koiran valtasi luultavasti ramppikuume, sillä jouduin asettelemaan hänet istuvaan asentoon keittiön pöydän viereen. Siirsin katsettani Akun ja vesivärieni välillä. Miten ihmeessä voisin yhdistellä vihreästä, sinisestä ja punaisesta Akun värisen yhdistelmän? Hetken värejä sotkettuani löysin tyydyttävän ratkaisun, mutta Akun uteliaisuus vesivärejä kohtaan oli herännyt. Jouduin siirtelemään värejä puolelta toiselle ettei koirani kuono olisi kokenut pikaista ehostusta. Akun oli taas aika mennä istumaan eteeni. Katselin jälleen koiraa hiljaisuuden vallitessa ja mieleeni tuli hämmentäviä ajatuksia.
 
"Onpas sen korvat pienet. Miten sillä voi olla noin paljon otsakarvoja? Muistelin, että sen jalat olisivat pitemmät."
 
Lopulta piirsin vaaleansiniselle alustalle pikaisen luonnoksen, jota lähdin parantelemaan kykyjeni mukaan. Miksi vesivärit lähtevät leviämään niin helposti? Olisiko minun täytynyt kuivata pensseliäni jossain vaiheessa? Koirasta näytti tulevan paikoitellen vihertävä ja osaksi sinertävä. Vaikka yritin olla tarkka rajojen kanssa, näin kuinka koiran raajat näyttivät sulautuvan yhteen yhdeksi jalattomaksi, pulskaksi koiraksi. No, muutama korjausveto ja kuva alkoi taas näyttää koiralta. Olin niin keskittynyt työhön, etten huomannut kuinka Aku oli kadonnut jossain vaiheessa sohvalle löhöämään. Kuvan pää oli kuitenkin vielä keskeneräinen, joten tarvitsin malliani takaisin.
 
Hetken päästä katselin valmista maalausta. Sanomalehti oli täynnä värikkäitä roiskeita ja sormeni olivat täynnä eri värien luomaa mustaa sotkua. Siirsin kuvaani kauemmas ja arvioin maalausta kriittisellä silmällä. Kyllä, se näytti villakoiralta jos vähän siristi silmiä ja kuvitteli koiralle kypärän päähän. Oikeastaan kuva oli aika pelottava, kun sitä tarkemmin katsoi. Akun silmät näyttivät verkkosilmiltä, samanlaisilta kuin kärpäsillä. Onneksi Aku ei ole puoliksi hyönteinen, tajusin ajattelevani ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässäni.

Lopulta avopuolisoni tuli kotiin koulusta, ja oli kuvan paljastamisen aika. 
 
- Voi miten ihana! Me kehystämme tämän.
 
Vilkaisin isovillakoiraa joka heilutti häntäänsä tarmokkaasti. Aku on komea koira, joten se kyllä ansaitsisi oikean taiteilijan ikuistamaan sen lörppöhuulineen kaikkineen. Kukapa tietää, ehkä avopuolisoni saa kokeilla onneaan seuraavan kerran kun on minun vuoroni toivoa jotain.

Michael
10.04.08