Mummi oli meillä kylässä ja vietimme rauhallista äitienpäivää; söimme lounasta, kahvittelimme, juttelimme ja mummi torkkui välillä. Perjantaina oli ollut vanhainkodin järjestämä uintireissu ja se oli sujunut hyvin, vaikka mummi jännittikin sitä paljon. Nuorempana mummi oli kova uimaan, mutta sitten uiminen oli jäänyt. Uintireissu oli selvästi ollut mieleenpainuva juttu, sillä se oli mielessä kirkkaana vielä sunnuntainakin.

Joku on sanonut, että kuoleminen on hidas prosessi, pikkuhiljaa vain asioita tekee elämässään viimeisen kerran. Pyöräilee, juoksee, ui, kävelee, käy ulkona jne. Mummia seuratessani näen hiljaa ovien sulkeutuvan viimeistä kertaa. Joku uintireissu jää vääjäämättä viimeiseksi. Samoin joku vierailu luonamme jää viimeiseksi.

On niin kovin lohdutonta ja surullista, kun oma sukupolvi kuolee pois ja jää yksin tänne. Puoliso, ystävät, työtoverit, kaikki ovat menneet. Ovet sulkeutuvat, eikä niitä enää avata. Äitienpäivä niinkuin kaikki juhlapyhät ovat kipukohtia, sillä niihin liittyy niin paljon muistoja, päiviä, joihin ei ole paluuta.

Vein äidilleni tänään sukututkimuksen, jonka olen tehnyt äidin vanhemmista, erityisesti isoisästäni. Pian olisi varmaan aika tehdä sukututkimus isän puoleisista isovanhemmistani, materiaalia minulla on kerättynä valmiina, se pitäisi vain muokata.