... että häntä trimmataan. Ei vatsasta, ei kyljistä, ei jaloista. Kynsiä ei leikata, ei.

N on valkoinen ja täysin umpihuovassa tultuaan trimmauspöydälleni. Nostelen hitaasti huopapaakkuja ja mietin sotasuunnitelmaa... Naps, naps, naps huopapaakut alkavat tippua pöydälle. Leikkaan niitä pituussuunnassa auki ja halki poikki pinoon vaakasuunnassa.

Sitten N:n huumorintaju loppuu, mrrrrr, syvä murina lähtee rinnasta ja hampaat välähtävät. Juupa juu, vuoden vanha N ei tiedä, että murinat eivät auta, kun minun pöydälleni päätyy. N yrittää kyllä kaikkki temput, mutta valitettavasti olen nähnyt ne kaikki aiemminkin. Ensin siis murina. Sitten passiivinen vastarinta ja löysäksi heittäytyminen. Sitten tassut tiukasti mahan alle.

Niin jatkamme sitkeästi takkujen kanssa ja rupattelen samalla omistajan kanssa. Mietimme, miksi turkin hoito ei onnistu kotona ja mitä voisi tehdä jatkossa. Omistaja on melko hämmästynyt siitä, että koiran pystyy ihan hyvin tekemään yksin, koirasta ei tarvitse pitää kiinni.

Itse asiassa usein kiinnipitäminen saa koiran tappelemaan vastaan paljon pahemmin kuin se, että tekee sen yksin.

Lopputunti meni jo ihan hyvässä yhteisymmärryksessä, N seisoi kauniisti paikoillaan ja työni edistyi reippaasti.

Kaksi tuntia töitä ja N:ltä on huopapaakut kadonneet, kynnet leikattu ja konetyöt tehty. Lopputulos on aika veikeä, mutta jos ei missikisoihin ole menossa, niin lopputulos on ihan ok. Viimeistelen koiran kahden viikon päästä.