Mummi soitteli tiistaina, kun töissä sattui olemaan tulipalokiire ja kokous juuri alkamassa. Ehdin vaihtamaan muutaman sanan, mutta minun oli pakko lopettaa puhelu lyhyeen. Lupasin kuitenkin tulla käymään torstaina, sillä tiistaina minulla oli pennun katsojia illalla ja keskiviikkoiltana MBA-opintoihin liittyvä kokous.

Tänään siis joogatunnin jälkeen suuntasin kohti vanhainkotia. Juttelimme niitä näitä ja alussa mummi kävi läpi ihan tärkeitä asioita. Hän oli huolissaan hautapaikastaan, asunnon yhtiövastikkeista, ruusuista, jotka kasvavat pihalla (hän sai ne 80-vuotis syntymäpäivälahjaksi), lupasin hoitaa pihan kukat turvaan ja talteen, jne.

Mutta pikkuhiljaa mieleen nousi paljon pahaa mieltä aiheuttavia asioita. Mummi alkoi itkeä ja minä kuuntelin. Mummi pyyteli anteeksi sitä, että valitteli minulle asioita, mutta tosiasia on, että kenelle hän puhuisi, jos ei minulle.

Lähestyvä kuolema, oma avuttomuus ja yksinäisyys tuntuvat kuin mustalta pilveltä, jonka sisälle eksyy, eikä löydä tietä ulos. Minäkään en osaa auttaa, enkä aina löydä oikeita sanoja, en tiedä onko oikeita sanoja edes olemassa. Kuolema lähestyy, avuttomuus lisääntyy ja oma koti on mennyt lopullisesti. Asunto missä asuu yksin ja missä ei pärjää enää yksin, ei ole koti. Koti on paikka, jossa on perhe, ystäviä käy kylässä ja elämää on ympärillä. Valitettavasti vanhainkotikaan ei ole koti, se on kuitenkin loppupeleissä laitos.