Tänään pesin koiran, jonka kanssa pitäisi ensi viikolla mennä Salon näyttelyyn. Ensinnäkin lähetän lämpimän ajatuksen (lämpimiä ajatuksia, monta) koirani kasvattajalle, joka useat kerrat laittoi koiriani näyttelyyn ja trimmasi niitä. Hän pyysi tuomaan koiran pestynä ja föönattuna suoraksi.

Helppo homma, pesu ja föönaus. Karstasin, kampasin ja olin aina ylpeä lopputuloksesta. Toin koiran trimmauspöydälle ja voi voi. Se ei koskaan ollut tarpeeksi hyvä. Kerran hieman huijasin ja vein sen trimmaajalle pestäväksi ja föönattavaksi juuri ennen trimmausta. Kasvattaja katsoi koiraa ja kysyi samantien: "Kuka tämän on laittanut?". Katsoin viattomasti häntä ja kysyin: "Miksi se en olisi minä?", mutta kun näin hänen katseensa, pakko oli tunnustaa, etten se ollut minä...

Mutta nyt siis koira oli pöydälläni ja minun vastuullani on saattaa se siihen kuntoon, että sen voi viedä kehään. Tunsin kuinka samat sanat tulvivat huulilleni, jotka olin kuullut kasvattajaltani (täällä ON takku, kolo (!) kaulapannan kohdalla, järjestelmällistä karstausta tarvitaan (!), hilsettä, täälläkin ON takku, jne, jne). Voi voi. Varovasti arvioiden tämän päivän pesun ja föönauksen jälkeen ainakin kahden kolmen tunnin työ karstan kanssa, ennenkuin sen voi trimmata näyttelyturkkiin. Maanantaina ensi viikolla jatkamme koiran laittamísta.