Kävin mummin luona tänään. Mummi soitteli sekä lauantaina että sunnuntaina ja toivoi kovasti minua käymään. Koska meiltä on vanhainkotiin melko pitkä matka ja setäni kävi siellä lauantaina, lupasin tulla töiden jälkeen käymään maanantaina.

Mummi oli minulle kovin vihainen, kun en laittanut ykkössijalle vanhaa ihmistä, vaan omat harrastukseni.

Mutta tänään siis kuitenkin menin käymään. Mummi oli jo unohtanut melkein kiukkunsa, vaikka muistuttikin minua siitä, kuinka hän aina hoiti anoppinsa ja haki tämän aina viikonlopuiksi kylään (mikä ei ole totta).

Mummi oli huonossa kunnossa, lähes yhtä huonossa kunnossa kuin viime maanantaina. Hän ei jaksanut itse nousta istumaan, vaan nostin hänet kun korjasin tyynyjä ja annoin juotavaa. Myös hänen sandaalinsa painoivat pahasti, joten vaihdoin hänelle pehmeät nahkatossut.

Hän kuitenkin tunsi minut hyvin ja juttelimme hänen lääkityksestään, siitä kuinka tylsää on olla laitoksessa ja myös kuolemasta. Mummi itki kovin sitä, että vanhainkoti on hänen päätepysäkkinsä, välietappi kodin ja hautuumaan välissä. Hän vain haluaisi kuolla.

Lupasin tulla tällä viikolla uudestaan ja viedä hänet ajelulle Tammisaloon. Käymme vierailemassa hänen kotonaan, missä kaikki on vielä ennallaan, samassa kunnossa kuin missä asunto oli, kun hän lähti sieltä viime jouluna. Olen kerran aikaisemmin käynyt siellä hänen kanssaan katselemassa vanhoja valokuvia.

Sovin myös hoitajien kanssa, että vien hänelle huoneeseen oman telkkarin. Aiemmin kun kysyin sitä, hoitajat eivät halunneet telkkareita huoneisiin, jotta asukkaat tulisivat yhteisiin tiloihin. Mutta nyt juuri tänään oli päätetty hoitajien kokouksessa sallia telkkarit useiden pyyntöjen vuoksi. Mummi ei kyllä ymmärrä telkkarista mitään, sillä viimeksi kun hän oli meillä, hän katseli akvaariota ja hämmästeli mukavaa luontodokumenttia. Mutta mukavampi liikkuvaa kuvaa on katsella, kuin valkoista seinää...

Voi toivottomuuksien toivottomuus, kunpa minulla olisi tuplatunnit vuorokaudessa... Mistä alkaa elämän alamäki? Puhuimme pitkään ajoista, jolloin hän säästi ukin kanssa asuntoa ja anoppi myi hopeansa, jotta asunto saatiin ja oma katto pään päälle. Pojat olivat pieniä, sota oli ohi ja työ Yleisradiossa kiireistä ja vastuullista. Mummi ja ukki matkustelivat paljon ympäri maailmaa.

Sitten pojat muuttivat pois kotoa, anoppi kuoli, ukki kuoli, yksi kerrallaan ystävät kuolivat, sisar kuoli. Jalat alkoivat pettää ja huimasi. Harrastukset ja matkustelu jäivät. Kotikaan ei enää tuntunut kodilta vaan yksinäisyys iski päälle.

Muisti alkoi pettää, arkiset asiat muuttuivat hankaliksi. Ihmiset eivät enää jutelleet kuin vertaiselleen.

Nyt elämä on kaventunut laitoksen sänkyyn, eikä kukaan ymmärrä, kuinka vaikeaa se on hyväksyä. Mummilta valui kyyneleet, samoin kuin minulta. Minä en tiedä, miten voisin muuttaa mummin elämän kulkua tai miten voisin kääntää viisareita taaksepäin, jotta elämän tärkeät asiat palaisivat takaisin.