Nuorempana luin paljon, määrä korvasi mennen tullen laadun. Kaikki missä oli kirjaimia ja kannet, kelpasi luettavaksi. Eikä niitä kansiakaan aina niin tarvinnut.

Lasten synnyttyä olen rajannut kauhukirjat pois. Tuntuu, että minussa uinuva leijonaemo ei kestä ajatusta lapsiani ympäröivästä pahasta maailmasta ja pahuudesta.

Mutta jotenkin asia tuli puheeksi esikoiseni kanssa nyt kun hän on saanut kirjansa melkein valmiiksi. Odottelen, että pääsisin lukemaan sitä...

Esikoinen suositteli odotusajaksi Dean Koontzin Pimeyden enkeliä. Lainasin sen kirjastosta ja nyt se odottaa lukemista.

***

5.9. Jos esikoinen epäili, että luin kirjan takakannen ennen kirjan lukemista, niin ei, en lukenut sitä. Mutta kirjan luettuani luin sen.

Yhdyn takakannen mielipiteeseen, se oli oudon kiehtova kirja, erilainen kuin mikään muu aiemmin lukemani kirja. Ei varsinaista kauhua, ei myöskään varsinaista väkivaltaa, mutta pieni joukko ihmisiä, joiden elämäntarinat kietoutuivat tiukasti toisiinsa oudolla tavalla.

Kirjan parasta antia oli 800 sivua pientä tekstiä, olisin lukenut kirjan ihmisten kohtaloista mielelläni enemmänkin.