kuntosali.jpgkuntosali1.jpg
Pari kolme vuotta sitten aamuni alkoi sillä, että varovasti käännyin mahalleni herättyäni, siitä tiputin jalat lattialle ja ponnistin seisomaan. Selkäni oli ihan jumissa ja särki öisin. Niskaani särki päivisin niin, että heikkoa teki. Työterveysaseman kuntotarkistus loppui kuin kanan lento, kun kuntopyörän selässä lämmittelyvaiheessa sireeni (sykemittari) alkoi kiljumaan parin ensi polkaisun jälkeen ja terveydenhoitaja keskeytti testin samantien antaen minulle lähetteen lääkärille, kehottaen palaamaan asiaan lääkärin tarkastuksen jälkeen. Kävin sydäntesteissä, mutta mitään ei löytynyt.

Ankea totuus oli, että kuntoni oli karmeassa tilassa. Sekä lihasvoima että aerobinen kunto.
Koska lihasvoimani olivat lähestulkoon nollassa, ajattelin aloittaa ensin siitä. Jo pelkkä ajatus juoksemisesta (tai edes kävelemisestä) sai minut uupumaan. Menin siis kuntosalille ja tartuin laitteisiin jos en innolla, niin ainakin päättäväisesti. Ensimmäinen ongelma oli, että rautakourat (=kuntosalilla käyvät miehet) olivat vääntäneet kaikki ruuvit kaakkoon niin, etten heikoilla käsivoimillani saanut laitteita säädettyä minulle sopiviksi. Koska itseni nolaaminen ei ole mitenkään uutta, sitkeästi pyytelin alkuaikoina apua lähimmiltä lihaskimpuilta.

Alussa sain juuri ja juuri nostettua laitteita lähestulkoon ilman painoja. Ehdoton rajaus oli, etten halunnut hikoilla kuntosalilla. Niinpä aloitin hyvin kevyillä painoilla tavoitteena kymmenen toistoa. Alussa toistoja tuli viitisen, ennenkuin lihakset pyysivät armoa. Mutta pikkuhiljaa, kuukausi kuukaudelta tuloksia alkoi syntyä. Nykyisin laitteissa on noin kuusinkertaiset painot alkuaikoihin verrattuna.

Tekniikkani on seuraavanlainen: kun pääsen tietyssä painossa tavoitteeseeni, kymmeneen toistoon, teen sitä päivästä toiseen, kunnes minun on myönnettävä itselleni, että se alkaa olla naurettavan helppoa. Sitten lisään yhden painon ja yleensä alussa pystyn tekemään vain kuutisen toistoa. Sitä veivaan taas viikkokaupalla, joskus useamman kuukauden, kunnes kymmenen kerran toistot tuntuvat taas helpoilta.

Tämän vuoden alussa päätin tehdä jotain aerobiselle kunnolleni, sillä lihasvoimani alkavat olla säädyllisessä kunnossa. Jopa vatsalihasliikkeeni sujuvat nykyisin erittäin kevyesti 15 toistolla (käsinojalaite, jossa jalat nostetaan suorina 90 asteen kulmaan). Niitäkin tein pitkään kymmenen toistoa, kunnes siinä ei enää tuntunut olevan mitään järkeä. Niinpä nostin tavoitteen kertaheitolla 15 ja yllätyksekseni jalkani nousivat tuon 15 kertaa. Alkutilanne siis oli, etten jaksanut nostaa jalkojani edes polvet koukussa kymmentä kertaa.
 
Aloitin siis stepperin käytön, se tuntui kaikkein hauskimmalta ja samalla voi lukea juorulehtiä polkiessaan. Plussana oli myös tukevat kädensijat, joissa roikuin viimeiset askeleeni, kun tuntui, että henki menee. Säälittävä paljastus seuraa: Aloitin kahdesta minuutista. Nyt on huhtikuu ja pystyn jo kävelemään stepperissä kaksi minuuttia, ilman käsien apua ja jaksan loppusekunneilla lukea lehteä yhä, ilman että silmissä sumenee. Joskus hamassa tulevaisuudessa aion nostaa ajan huikeaan kolmeen minuuttiin, mutta nyt aioin nauttia reippaasta kahden minuutin suorituksesta, jonka jälkeen pääsen vielä omin jaloin takaisin pukuhuoneeseen.

Käyn kuntosalilla aina arkiaamuisin, sillä luonteeni ei salli poikkeuksia rutiiniin. Olen muutaman kerran kokeillut tehdä vatsa&selkälihakset ja punnerrukset kotona, mutta on aivan liian helppoa luistaa kiireen varjolla jutusta. Mutta kun aamulla vedän treenikamat päälle, niin minun on ainakin mentävä pukuhuoneeseen asti vaihtamaan työvaatteet päälle. Täytyy myöntää, että pari kertaa on ollut kiusaus todella vain vaihtaa vaatteet ja unohtaa kuntosali. Vielä en ole sortunut, vaikka useana aamuna olen katunut treenivaatteiden päälle vetämistä.

Niille, jotka harkitsevat kuntosalia, voin kertoa positiivisia uutisia. Niskasäryt ovat täysin kadonneet ja aamuisin hyppään vetreästi kuin kaksikymppinen sängystä : )