Sain viimein päivitettyä listan koiraroduista, joita olemme ryhmissämme kouluttaneet. Selailin vanhoja osallistujalistoja ja voi kuinka jotkut koirat muistuivat elävästi mieleen. Suurin osa elävästi mieleenjääneistä on ollut niitä "toivottomia" tapauksia, joiden omistajat ovat itkua niellen aloitelleet ryhmässä oman luupäänsä kanssa, mutta jotka ovat sitkeydellä saaneet koiristaan aivan ihania otuksia.

Muutamia "tapauksia":
1) Porokoira (uros), ohjaajana hentoinen nuori nainen. Ohjaaja oli koko ikänsä toivonut omaa koiraa, vanhemmat eivät olleet suostuneet. Sitten omaan kotiin muutettuaan, hankki vihdoin niin kauan odotetun koiran. Uroskoira vain ei ollut mikään Lassie. Se louskutti taukoamatta tuijottaen kaukaisuuteen, yrittäen välillä astua kaiken mikä liikkui. Siihen ei saanut mitään kontaktia. Ei mitenkään.

Koiralle tehtiin kemiallinen kastrointi ja pikkuhiljaa kontaktikin löytyi. Istuimme usein koulutusten jälkeen puistonpenkillä ja mietimme taktiikkaa kontaktin lisäämiseksi. Koiralla kilpailtiin parin vuoden päästä menestyksekkäästi.

2) X-rotuinen vasikan kokoinen nuori uros, ohjaajana hentoinen nuori nainen. Kun koira ryntäsi innostuneena eteenpäin, ohjaaja lensi kuin haavanlehti perässä. Kyyneleitä ja turhautumista.

Koiralla oli kuitenkin intoa ja motivaatiota tehdä vaikka mitä, kunhan energian vain kanavoi oikein.

3) Labbisnarttu, joka katseli kukkasia ja taivaan lintuja. Välillä se totteli salamannopeasti ja todella motivoituneena, välillä se vain vihelteli ja katseli pilviä taivaalla.

Mitä ihmettä? Miksi se käyttäytyi niin? Syy selvisi melko pian. Se ymmärsi puhetta vain, jos ohjaaja oli edessä. Kun ohjaaja oli sen vieressä, se ei tajunnut, että sille puhuttiin.