Lounaan jälkeen lähdimme pirteinä kohti mökkiä (Mieheni:"Liian paljon lunta, ei sinne pääse perille." Daniel: "Miksi minun pitää tulla mukaan?").

Mutta niin vain lähdimme liikenteeseen, tavoitteena hakea rengas mökiltä.

Ja kuinkas kävikään, 3 kilometriä ennen mökkiä, kuvassa näkyvä ylämäki koitui kohtaloksemme. Vauhdilla ylös, sutimista, sutimista ja vauhti loppui. Mieheni: "Mitä minä sanoin?". Minä:"Ota enemmän vauhtia".

Mieheni jupisi jotain painokelvotonta ja peruutti auton mäen alle ja otti vauhtia. Nyt pääsimme muutaman metrin ylemmäs ja vauhti loppui. Minä: "Heh, heh, emme taida päästä eteenpäin?". Mieheni jupina kiihtyi, joten siirryimme Danielin kanssa jalkamiehiksi ja huomasimme ongelman konkreettisesti.

Auto + peräkärry olivat niin painava yhdistelmä, että auto liukui holtittomasti alas, jarrujen ollessa lukkiutuneina. Mutta mieheni taiteili liukuvan yhdistelmän uudelleen mäen alle...

Sitten hymyilin reippaasti: "Vaikka emme päässetkään perille peräkärryn kanssa, haluan käydä kastelemassa kukat". Mieheni & Daniel:"Mitäh?". No, peräkärry irrotettiin ja ajoimme loppumatkan mökille kastelemaan kukat.

Paluumatkalla kohti peräkärryä, huomasin maatalon tyttären, jolle kerroin pikku pikku ongelmamme. Tyttö lupasi isänsä kuskiksi ja niin isä lähti sitten pakettiautollaan mökillemme rengasta noutamaan. Hän auttoi sen peräkärryyn ja peräkärryn takaisin autoomme kiinni.

Kotimatkan nukuin autuaasti. Konalassa perheeni miesväki jupisi taas jotain painokelvotonta, kun näki portaat, mitä ylös rengas oli kannettava. Mutta niinkuin oikeanpuoleisesta kuvasta näkyy, rengas nousi ylös portaita ja päätyi yläaulaan. Se oli niin iso, ettei mahtunut ovista sisään. Tiistaina joku tulee sahaamaan / hitsaamaan sen hieman pienemmäksi.

Loppu hyvin, kaikki hyvin : )