Kun istuskelimme Menaggion rauhallisessa, mutta turistien valloittamassa pikku kylässä, saimme "loistavan" idean. Miksi suotta ajella turistirysästä toiseen tunneleiden lävitse kuin myyrät, kun voisimme nauttia raikkaasta vuoristoilmasta aidoissa italialaisissa vuoristokylissä?
Kaivoimme kartan esiin ja Cino, Mello, Civo ja Caspano suorastaan kuiskivat kutsuaan. Katselimme lumisia vuoria järven toisella puolella ja naputtelimme uudet koordinaatit GPS:ään.
Viimeiset tunnelit ja järven kierrettyämme, vuoret olivat edessämme.
Ajoimme Cinoon, jonne tie kiemurteli pitkin vuoren rinnettä. Sitten tienviitta näytti kapeassa kurvassa vasemmalle ja GPS käski ajaa sinne. Vain minun kuolleen ruumiini yli. "Päätie" oli kapea, tie Melloon oli vuohipolku.
Cinon rinteillä oli taloja, joilla oli pieniä viinitarhoja, mutta me suuntasimme alaspäin...
Niin laskeuduimme "päätietä" laaksoon ja huokasin helpotuksesta + aloin uudelleen hengittämään. Tässä vaiheessa on ehkä hyvä kertoa, että pelkään korkeita paikkoja niin, että keittiön tikkailla seisominen heikottaa.
Olimme eksyksissä (olin pitänyt silmiäni kiinni vuorilla) ja kartta ei tuntenut Traonaa eikä Cosiota.
Laaksossa olo oli taas leppoisaa ja pahin paniikki (minun puoleltani) oli ohi. Naputtelin GPS:ään Mezzoldon, sillä matkalla takaisin kohti hotellia, pari pientä spiraalia kartalla eivät näyttäneet kovin pahoilta, emmekä halunneet palata tylsiin tunneleihin. Kuka hullu haluaa ajella tunneleissa?
Ennen kuin huomasinkaan, tie nousi huomaamatta ylös. Kun huomasin kuinka korkealla olimme, ensin toivoin, että tie vain kiemurtelisi vuorien alarinteillä ja palaisi seuraavan mutkan päästä taas alaspäin. Kukapa nyt rakentaisi tietä vuoren yli, ei kukaan, eihän?
Jokaisen mutkan kohdalla toivoin tien vievän alaspäin, mutta arvatkaapa mikä oli vertikaalinen suuntamme? Tie oli niin kapea, että kääntyminen ei ollut missään tapauksessa mahdollista. Tyypillistä Italiassa tuntui olevan se, että tie kapenee ja kapenee ja kun on liian myöhäistä, suunta on enää vain eteenpäin.
Autot olivat jääneet kauas taaksemme ja kun huomasin ihmetellä, miksi autoja ei ole enää missään, vastaus kirkastui minulle. Kukaan hullu ei aja kapeita mutkaisia teitä, kun voi mukavasti ja turvallisesti ajaa turvallisissa tunneleissa. Nyt ymmärsin italialaisten vimman rakentaa tunneleita...
Tiellä oli 50 kilometrin nopeusrajoitus. Hah hah : )
Ajoimme noin 20-30 km / h ja minusta kaahasimme henkemme kaupalla. Mutta huomatkaa, tuossa vaiheessa oli vielä mutkissa kaiteet. Alhaalla tiet olivat koko matkalta suojattu tukevilla kaiteilla, mitä en osannut silloin arvostaa, ennenkuin kaiteet alkoivat kadota.
Ymmärrän italialaisia, miksi tuhlata rahaa kaiteisiin, sillä kukaan järkevä ihminen ei lähde kapeille kinttupoluille vuoren huipulle.
Sitten tuli jo lupaava lasku ja ajattelin, että olemme matkalla alaspäin.
Pysäytimme auton ja yritimme paikallistaa itsemme, olimme jossain mutkien lähettyvillä (Albaredo per S. Marco) ja onnittelin itseäni. Olimme selviytyneet hienosti pelkäämästäni vuoren ohituksesta. Tiekin näytti mukavan rennolta vuoristomaisemalta. Onnistunut reittivalinta : )
Maisemat olivat kuin suoraan Pikku Heidin tarinoista ja pieniä vuoristolaitumia putkahteli esiin. Näin sieluni silmissä, kuinka pikku Heidin isoisä asui vuorilla lampaineen.
"Heidi on pieni sveitsiläinen orpotyttö joka asuu tätinsä luona. Saatuaan uuden työpaikan tädin on kuitenkin muutettava uuteen kaupunkiin eikä hän voi ottaa Heidiä mukaansa. Niinpä Heidi muuttaa Alpeille hieman erakoituneen, kyläläisten oudoksuman isoisänsä luo, jonka majaan pienen herttaisen tytön läsnäolo luo aivan uudenlaista lämpöä ja valoa... (Johanna Spyrin, 1827-1901, valloittavat Pikku-Heidi -kirjat ovat ihastuttaneet lukijoita jo yli sadan vuoden ajan. )"
Ohitimme vuoristopuroja, mutta aloin huolestua, kun huomasin lämpötilan laskeneen kymmenisen astetta. Sherlock Holmes kysymys: "Miksi?" Jääkausi alkamassa yllättäen keskellä kirkasta päivää?
Tie näytti vielä turvalliselta, mutta hups (!), olimme kiivenneet vuorten huippujen tasolle.
Minkä lämpömittari vahvisti... Meno jatkui ylöspäin ja jos olisin ollut kissa, olisin tuossa vaiheessa menettänyt 9 henkeäni useampaan otteeseen. Joka mutkassa, joka näytti kaartuvan tyhjyyteen.
Mieheni nautti maisemista, minä olin valmis rukoilemaan mitä jumalaa hyvänsä, jotta uskaltaisin hengittää.
Kuva ei kerro koko totuutta korkeuseroista, mutta lyhyt yhteenveto:
1) kapea tie
2) ei kaiteita
3) hullun jyrkkä pudotus suoraan alaspäin kivistä rinnettä
4) hienot maisemat (jos piti silmiä auki)
Juuri kun luulin kuolevani lopullisesti (ja aloin jo toivoa sitä, sillä taivaassa olisin voinut rauhassa soitella harppua), tie alkoi laskeutua.
Tiet olivat vielä mutkaisia, mutta koska suunta oli alaspäin, minulle oli itse asiassa ihan sama, millaisia neulansilmiä ajoimme.
Maisemat olivat mahtavia, mutta kaiteita ei vielä(kään) näkynyt. Onneksi vastaantulijoita ei ollut, ainoastaan moottoripyöräilijöitä sekä muutama pyöräilijä.
Mezzoldon kylä putkahti eteemme ja olimme taas ihmisten ilmoilla.
Nyt jo taas hengitin ja nautin vuoristomaisemista. Täytyy muistaa ensi kerralla, että haluan olla puun latvojen ALAPUOLELLA. Kun näin ensimmäisen tunnelin vuorten jälkeen, en voinut muuta kuin ihmetellä, kuin fiksuja italialaiset ovat, kun rakentavat helppoja ja nopeita, moderneja ja mukavia, IHANIA tunneleita.
Takaisin hotellilla. Kun istuimme illalla ravintolassa, mietimme, mille vuorille lähtisimme seuraavalla reisulla? Kaikesta huolimatta, rakastamme vuoria. Ensi kerralla tavoitteeni on, että uskallan avata silmäni, jotta voin kunnolla valokuvata. Suurin osa kuvista vuorella on otettu silmät kiinni, tähdäten kameralla ulos auton ikkunasta.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.