Mummi soitti lounaan aikaan ja pyysi kyläilemään. Koska olin lähdössä mökille, lupasin tulla illemmalla. Kuvassa mummin huone on alimmassa kerroksessa, huone, josta näkyy valoa. Vein mummille ja koko osastolle tuliaiseksi Wiener Nougat rasian, suklaata, josta mummi on aina pitänyt. Mummi halusi suklaata, mutta viime hoitotapaamisessa kuulin, että monella vanhuksella ei käy vieraita laisinkaan.

Mummi olisi halunnut lähteä ajelulle, mutta minä en jaksanut lähteä ajamaan, lisäksi mummi näytti niin heikolta, etten halunnut lähteä kinosten sekaan. Niinpä kävelimme käytävällä ja lopulta palasimme huoneeseen. Mummi otti minua kädestä, eikä päästänyt irti. Niinpä istuimme siinä pitkän tovin käsi kädessä ja juttelimme niitä näitä.

Mummi ei tunnistanut minua, mutta ilahtui kuitenkin kovin käynnistäni. Voi kuinka minun käy sääliksi mummia ja toivoisin voivani tuoda hänet takaisin. Hän on niin eksyksissä, kun ei hahmota enää normaaleja asioita.

Hän pyysi minua laittamaan radion päälle, mutta kun kysyin, onko ääni sopivan kovalla, hän vastasi, ettei kuule mitään. Nostin äänen voimakkuutta niin että itseäni hirvitti ja kysyin aina kovemmalle vääntäessäni:"Onko nyt hyvä?". "Onko radio auki, en kuule mitään". Lopulta laitoin radion normaalille äänen voimakkuudelle ja yksinkertaisesti luovutin. Hän ei enää hahmota radion ääntä.

Samoin kävi television kanssa. Kun istuimme siinä, kysyin, voinko laittaa television päälle. Hän vastasi, että se on päällä, vaikka televisio oli kiinni. Hän näkee, mutta ei ymmärrä näkemäänsä. Hän kuulee, mutta ei ymmärrä kuulemaansa.

Hän on jäänyt vangiksi omaan kehoonsa.