20090714_01.jpg

Tänään oli hätähoitopalaveri lääkärin ja hoitohenkilöstön kanssa. 

Jäin viettämään aikaa mummin kanssa ja juttelimme niitä näitä. Aiheet ja sanat ovat hukassa, mutta kommunikointi sujuu silti joten kuten. Hän halusi ulos ja koska hänelle oli varattu uusi tuoli, niin piipahdimme vanhainkodin viihtyisällä sisäpihalla.

Hoitajat ovat jutelleet mummin kanssa kuolemasta ja niin mekin keskustelimme kuolemasta. Se on mummin mielessä ja ajatuksissa. Kuoleman on outo asia, siinä ihminen on yksin, toisen mukana ei voi mennä rajan taakse. 

Jos kuolema pelottaa, niin oikeiden sanojen löytäminen on vaikeaa. Pirteä 'kyllä se siitä', kuulostaa omissakin korvissa kornilta. Mistä lohduttaja voi tietää, että asiat ovat paremmin rajan tuolla puolen? Kumpi on akuutimpi ahdistuksen lähde, elämän taakse jääminen vai kuoleman kohtaaminen, hyppääminen tuntemattomaan? 

"En halua kuolla", lauseen edessä on aseeton. Minä tiedän, sinä tiedät, että kuolema on väistämätön. Jos tunnet syvää sääliä, se ei ole sitä, mitä toinen ihminen tarvitsee. Pirteys on keinotekoista, eikä auta. 

Toivottavasti läsnäolo riittää, vaikka oikeita sanoja ei löydykään.