Kävimme mummin kanssa Tammisalossa, jossa hän asui nelisenkymmentä vuotta. Katselimme vanhoja valokuvia, vanhoja, erittäin vanhoja ja sitten vähän uudempiakin. Ukki oli ahkera valokuvaaja ja hän kirjoitti valokuvakansioihin huolellisesti muistiin kuvien yksityiskohdat.

Koti tuntui jo vieraalta, mummi kyseli useampaan kertaan, kuka oli tuonut maton lattialle. Vastailin, että kyllä matto oli ihan hänen omansa ja itse sinne tuomansa, jo vuosia vanha... Sen mummi muisti, että lipastoissa oli kaikki valokuvakansiot.

Yksi esine muistui mieleen ja tuntui tärkeältä, ukin ostama kello. Ukki oli tullut kotiin ylpeänä kellon kanssa ja sanonut, että nyt on talossa kunnon kello. Setäni kertoi minulle, ettei hän saanut koskaan vetää kelloa, vaan se oli ukkini kuoleman jälkeen ollut isäni tehtävä. Päätimme mummin kanssa ottaa sen mukaan vanhainkotiin ja nyt se raksuttaa vanhainkodin ikkunalla muistona entisistä ajoista, jolloin kotia rakennettiin yhdessä penniä venyttäen.

Kun lähdimme takaisin vanhainkodille, mummi totesi, että tämä taisi olla viimeinen vierailu Tammiskassa. "Niin", minä vastasin, "tämä taisi olla viimeinen kerta". Autossa itkimme molemmat muistellessamme menneitä, meillä oli molemmilla niin paljon hyviä muistoja menneistä ajoista, ukista ja Tammiskasta.

Viikin kohdalla kyyneleet jo kääntyivät hymyksi asti ja mummi totesi, että oli hyvä käydä hyvästelemässä asunto. Asunnossa liikkuminen osoitti myös hyvin konkreettisesti, että paluuta sinne ei enää koskaan ole. Esineet eivät myöskään kelloa lukuunottamatta enää tuntuneet tärkeiltä eivätkä omilta.